Päivän sana isän kuolinpäivänä 29.7.2017 on Johanneksen Evankeliumin neljännentoista luvun alusta, jossa Jeesus puhuu opetuslapsilleen:
”Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Minun Isäni kodissa on monta huonetta, enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan. Minä menen valmistamaan teille sijaa, mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen. Te tiedätte kyllä tien sinne minne minä menen.”
Tuossa luvussa keskeisenä asiana on Taivaan Isän koti. Tie sinne kotiin on Jeesus, jonka kautta Taivaan Isä toimii.
Eskolle, isälle, paapalle tai juipille, näitä kaikkia nimiä käytettiin, oma koti oli myös kaikki kaikessa. Mielessä kaikuu vieläkin ne sanat, jonka nuori opiskelija sai ohjeekseen kotoa muutettuaan: “Muista aina mistä oot kotoosin”. Siinä oli viisautta monenlaista: kotiin oli aina tervetullut takaisin, vaikka olisi tehnyt tyhmyyksiäkin; kotiin myös uskaltaa aina palata, koti on turvasatama; ja muista aina mitä kotona olet elämästä oppinut, vaikka maailma veisikin muualle ja opettaa ehkä toisin.
Kodin eteen isä oli aina kova tekemään töitä. Koko perhe on äidin kanssa elätetty pienen lypsykarjan tuotoksilla, mikä näin nykymaailman valossa tuntuu aika uskomattomalta. Pikkupojasta asti on mielessä kuva, että isällä oli aina työ- tai navettahaalarit päällä, eikä loma tuntunut isälle ollenkaan sellaiselta luontevalta jutulta. Isoilla vahvoilla käsillä työtä kohti, kesää talvea, terveenä tai kipeänä. Kotona saatiin myös opetella isän perässä työnteko. Kesäisin ohjelmassa oli aina heinänteko. Poutasäiden puutteessa heinien nosto seipäille oli ihan rankkaakin työtä. Isommat muksut sen saivat enemmän tuta, muuan nuori isäntä sai joskus vapautusta heinätyöstä, jotta voi keskittyä syntymäpäivärunon kirjoittamiseen. Olihan kummitädillä synttärit samana päivänä 5.7. ja kortti oli tehtävä. Heinätöiden lomassa traktoriajelut ja kaikenlaisten koneiden käyttö. Työtä tekemään opittiin tekemällä. Myös maatalouslomitus oli jokakesäinen kesätyö. Isä ja äiti olivat vuorollaan lomalla, ja kunta maksoi jollekulle muksulle palkan heidän navettatöiden tekemisestä. Isä ei useinkaan sänkyyn kyllä aamuisin jäänyt makaamaan, vaan lomallaankin tuli navettaan valvomaan. “Kukas muu ne kantturat osaa oikein syöttää kun isäntä itse”. Talvisin olikin vuorossa metsätöitä ja itselläni postinjako. Kovan tuiskun sattuessa paappa lähti vaikka traktorilla kuskaamaan postipoikaa kinosten yli, ensin omaa poikaa kantopiiri 5:lla ja sitten vielä toista postipoikaa kantopiiri 7:lla.
Eläkkeelle jäätyään moni ajattelikin, että kuinkahan sen isän aika oikein kuluu. Kun ei ollut enää tarvetta jatkuvasti nousta navettatöihin. Mutta hyvinhän se aika kului. Tässäkin vaiheessa kantavana teemana oli koti: isä aloitti monen nuoren perheen kodinrakentamisen tuona kesänä ja monena kesänä sen jälkeenkin, Ja kun talonrakentamiset alkoivat hellittää, oli aikaa panostaa taas oman kodin pihapiiriin. Alkoi syntyä tornikamaria, museota, ulkorakennuksen oikomista, kattoremontteja, savusaunaa, luttia. Laadusta ei isä tinkinyt, vaikka usein tokaisikin vain, että “korjataan niin että kunhan hänen aikansa kestää”. Hyvin on kestänyt ja kestää vielä pitkään. Isän rakentamisinnokkuus oli jotain todella hienoa. Lieko isä ajatellut rehusiiloa kesäisin täyttäessä, että joskus tänne vielä rakennan näköalakamarin. Ei mikään yksinkertainen juttu, ja aikaa siinä menikin, mutta aikas yksilöllinen ja ainutlaatuinen kamari siitä valmistui. Ihan omin käsin.
Kotona isä tykkäsi myös leikkiä lasten kanssa. Paapan erikoisuutena oli taipumus säikytellä ja kujeilla. Ei ollut ollenkaan yllättävää, jos vaikka uutena vuotena kun väki katselee taivaalle ja ihastelee raketteja hiljaisuudessa, yht’äkkiä kuuluu kauhea pamaus kun paappa laukaisee haulikon ilmaan. Ihan vaan säikyttääkseen. Yleensä naurun remakan kera. Leikki oli luontevaa myös töiden yhteydessä. Monesti navetta-aikaan leikittiin poliisia ja rosvoa. Paappa oli poliisi ja kaikki muut rosvoja. Ja kun rosvot saatiin kiinni, niin ne sidottiin jaloista köysillä heinäladon ylähirteen roikkumaan. Pää alaspäin. Solmut oli löysiä ja karkuun me aina päästiin. Joskus sattui havereitakin. Itse kaaduin kerran navetan kivilattiaan, kun poliisin lassoköysi tarttui jalkoihini. Kiinni jäin ja hammas katkesi. Toisen etuhampaan puolikas on edelleen muovia. Ikuinen ja lämmin muisto isästä ja noista kivoista leikeistä. Paapan ansiota on myös se, että Ristaniemen suvussa kasvaa shakin taitajia jos jonkinlaisia. Ja tätä perintöä on viety myös eteenpäin. Muksutkin muistaa paapan monesti shakkipeleistä ja siitä kuinka se paappa taisi nuoria tietämättömiä joskus jekuttaakin.
Kodin ulkopuollakin toki tapahtui tärkeitä asioita. Tämän isä tiesi hyvin. Joka ikinen uutislähetys piti seurata telkkarista, tunnin välein ja välillä vielä teksti-tv:stä varmistus asioille. Päivän politiikka puitiin tehokkaasti enoo-Masan kanssa aamukahveilla. Ja jos juttuseuraa ei sattunut olemaan niin telkkarin kanssa sitten väiteltiin politiikat. Joskus täytyi ihan lähteä kotoa myös reissuun. Paappa kävi selvästi niin pohjoisessa ja lännessä, kuin idässä ja etelässäkin. Pohjoisin kolkka taisi olla Iso-Syöte, jossa isä oli auttamassa Aerikkalan mökkirakennushommia. Idässä päin isä piipahti Leningradissa, täytyihän se veli venäläinen edes kerran nähdä livenä. Lännessä päästiinkin sitten jo Ruotsiin ja Uumajaan. Siellä matkusteli muuan karvalakkilähetystö, kolme perhettä muksuineen, kaikilla isot kettukarvalakit päässä, pienimmillä oli niiden vuoksi niskat aika kovilla. Etelään isä meni pisimmälle, aina Brysseliin saakka äidin kanssa. Pitihän se EU nähdä omin silmin, notta kuka ja mikä se on. Voin kuvitella isän ajattelevan, että olihan tuossa nyt ihan tarpeeksi, ehkä vähän liikaakin. Joka suunnassa käytiin, mutta kotona oli kuitenkin aina se paras paikka olla.
Kaikkea tätä muistellessa, tulee niin elävästi mieleen ne Juha Tapion laulun sanat “Mitä toivot että jää, kun pihan poikki kuljet ja jäljet häviää”. Isä on tuota pihamaata taaplannut vuosikymmenet ristiin rastiin. Ja aina kun on menty, on menty tekemään jotain. Ja vaikka isän saappaan jäljet ovat pihamaasta nyt jo hävinneet, niin tänäkin päivänä näitä kädenjälkiä on jokapaikassa ympäri pihapiiriä ja sen ulkopuolella. Niitä voidaan aina jollain tavalla muistella tai jopa nähdä ja tuntea. Tunteita, tuoksuja, puuta ja muita luonnon materiaaleja. Ne jäljet ovat meidän muistoissamme kirkkaina ja lämpöisinä. Monta hauskaa, herkkää ja opettavaistakin tarinaa, joita on kiva muistella yhdessä jälkipolvien kanssa.
Elämän loppuvaiheessa koti alkoi taas vetää isää ja paappaa puoleensa. Tällä kertaa se Taivaan Isän koti. “Muista aina mistä oot kotoosin”. Tuo lausahdus saa taas uuden muodon, jota en ainakaan silloin nuorena poikana vielä ymmärtänyt. Isä tiesi, että Taivaan Isän kodista me ollaan myös kaikki tänne tultu ja heti syntymän jälkeen aloitamme sinne jo paluumatkan. Jollakin se paluumatka on pidempi, jollakin toisella lyhyempi. Yhtä kaikki, kaikilla omanlaisensa syystä, joka meille sitten siellä kotona valkenee. Kävin viimeisellä viikolla isän luona Kaupin kodilla. Isä oli jo aika heikossa kunnossa. Juttelin isälle ja isä kuunteli. Selvästi kuunteli. Kun sanoin, että “me ollaan isä kaikki menossa kotia kohti”, niin isä vastasi heti selvästi että “Kyllä!” Isällä pysyi koti ja tavoite kirkkaana mielessä, vaikka sairastelu isän mielen kirkkautta muuten sumensikin.
Näin se risti, joka isällä oli omanlaisensa, ja joka meillä jokaisella on kannettavanamme ja vietävänämme Taivaan Isän kotiin, se risti joka saattaa joskus tuntua aivan liian painavalta, se samainen risti lopulta kuitenkin sinä viimeisenä päivänä vuorostaan kannattelee meitä, niinkuin kannatteli Jeesusta Golgatalla.
Rakas Taivaan Isä, kiitos että annoit meille rakastavan isän ja paapan kulkemaan ja opettamaan meitä läpi vuosikymmenien. Kiitos, että olemme tänään saaneet olla saattamassa häntä luoksesi, ja olla muistelemassa isoin joukoin mitä kaikkea hän meille monin eri tavoin välitykselläsi opettikaan. Ota hänet vastaan, suuri Pyhä Jumala. Aamen.