Kauhavan Herättäjuhlien tunnuslause ei vielä ole tiedossa, mutta siitä järjestetään aikanaan jonkinlainen äänestys. Kun kysyin asiaa äidiltäni, hänellä oli jo mietittynä oma ehdotuksensa tähän ja se on Siionin virsi numero 1 “Seisomme ovellasi”. Vaikka tuo virsi on melko lyhyt, niin tuntuu, että sen sanoihin on kuitenkin mahdutettu aika paljon asiaa kristityn elämästä.
Aloitetaan siitä ovesta. Kaikilla ovilla on meille ihmisille aina erityinen merkitys. Monestako ovesta jo pelkästään tänään on astuttu sisään tai ulos? Ovet vievät meitä aina johonkin toiseen tilaan tai toisten luo. Talvisin ne pitävät lämmön sisällä, kesäisin ne päästävät raikkaan tuulen vireen sisään. Öisin ne antavat lukittuna turvallisuuden tunteen, päivisin ne voivat tuntua jollekin ylivoimaiselta avattavaksi. Yksinäisille ne saattavat tuntua liiankin hiljaisilta, voisivat ne kolahtaa useamminkin auki. Ihan tällaisiin tavanomaisiinkin oviin liittyy paljon enemmän kuin vain se ovi itse. Mutta entäpä se Herran ovi, sitä voi jokainen mielessään kuvitella, millainen se ovi oikein voisi olla? Olisiko se tuollainen pieni vaatimaton ja nariseva lutin ovi vai jokin iso ja ylväs rautaportti? Olisiko siinä paikkaa avaimelle tai kahvaa väännettäväksi? Mitä kaikkea me Herran ovesta oikein tiedetäänkään? No jonkin verran tiedetään. Kolkuttakaa niin teille avataan. Avainta ei siis tarvita eikä ovikoodiakaan tarvitse muistella. Voisi luulla, että se ovi käy myös melko tiheään, koska ovi avataan ihan jokaiselle, joka sitä kolkuttaa. Tälle ovelle saapuessa ei myöskään tarvitse kantaa mukanaan omaa ansioluetteloa, johon on listattu kaikki onnistumiset ja saavutukset elämän varrelta. Jos jotain listaa haluaa mukaansa ottaa, niin voi kirjata vaikka kiitoksen aiheita tai asioita, jotka tuntuvat sisimmässä pahalta. Kuulostaa jo nyt aika mainiolta ovelta, sellaiselta jonka äärellä voisi vaikka jonottaa ja paljon pidempäänkin kuin vaikkapa S-marketin ovella ilmaisen muoviämpärin toivossa. Paitsi että Herran ovella ei tarvitse edes jonottaa saati edes matkustaa, sinne pääsee ihan ajatuksen voimalla. Mutta sitten Matteuksen evankeliumissa meille heitetäänkin haaste: “Miten ahdas onkaan se portti ja kapea se tie, joka vie elämään, ja vain harvat löytävät sen!” Noiden sanojen merkitys on jäänyt vähän vaivaamaan, että vain harvatko sitten kuitenkin sen Herran oven löytävät. Mutta ehkäpä noita sanoja pitäisikin ajatella niin, että ne sanottu noin 2000 vuotta sitten. Silloin Jeesuksella ei vielä ollut paljon seuraajia ja noiden sanojen jälkeen hän vielä varoittaakin vääristä profeetoista. Niiden tarjoamat laveat ovet ovat paljon helpommin huomattavissa ja houkuttelevat ihmisiä kulkemaan niistä. Ahtaat ja vaatimattoman näköiset ovet sen sijaan saattavat jäädä helpommin huomaamatta. Eli ehkä se tuon lauseen tärkein sana nykypäivänä onkin se löytää-sana, “harvat löytävät sen”. Se antaa ymmärtää, että sitä oikeaa ovea täytyy kuitenkin etsiä ja kulkea oman etsikkoaikansa läpi. Tulee mieleen Heikki-veljen sanat pikkupoikana pyhäkoulun jälkeen: “Jeetutta pitää ettiä”. Aiheena pyhäkoulussa kun oli ollut Jumalan valtakunnan etsiminen.
Virressä pyydetään heti alkuun, että “Herra, armahda lapsiasi ja ovi raota”. Se kertoo omilla sanoillaan ensinnäkin sen, että ihminen ei omilla teoillaan ovea saa auki. Se aukeaa yksin armosta, ei meidän ansiosta. Oven avain ja kahva ovat siis siellä oven toisella puolella, ja me voimme vain uskoa ja luottaa sen aukeavan ihan kokonaan silloin kun aikamme maan päällä on lopuillaan. Ennen sitä voimme vain koputtaa ja kolkutella, se on vähän niin kuin rukous, viestintää oven toiselle puolelle. Jos ovi on raollaan, niin siitä ei ihan vielä sisälle mennä. Virressä mainittu oven raottaminen voisikin tarkoittaa pientä valonpilkahdusta, jota me toivomme näkevämme pienestä ovenraosta. Tuo valonpilkahdus voisi tarkoittaa vastausta rukoukseemme tai peräti Jumalan ihmetekoa, joka antaa meille lohtua ja toivoa. Toivoa sellaisellekin ajalle, jolloin sitä valoa emme näe, vaikka tiedämme sen kyllä siellä loistavan.
Entäpä sitten, jos se ovi oikeasti olisikin vähän raollaan. Tyydymmekö siihen pieneen valon kajastukseen, jota oven rako tarjoaa vai iskisimmekö silmäkulmamme oveen kiinni nähdäksemme omin silmin, mitä siellä toisella puolella oikein on. Eli miten vahvoja todisteita me itse kukin tarvitsemme uskomme tueksi? Tämän päivän evankeliumiteksti (Matt 11:20) puhuu tästä aiheesta. Siinä Jeesus nuhtelee Galilean kaupunkeja, joissa hän oli useimmat voimatekonsa tehnyt. Soimaa heitä siitä, etteivät ne olleet hänen voimatekonsa jälkeenkään tehneet parannusta. Eivät siis senkään jälkeen kun olivat omin silmin nähneet ihmetekoja. Ovi oli ollut heille kovastikin raollaan, mutta silti se ei ollut tehnyt heitä autuaiksi. Ihan yhtä hyvin näin voi tapahtua nykyäänkin arkielämässä. Voi olla, että jonkin ihmeellisen tapahtuman jälkeen yritämme itse järkeillä tapahtunutta. Saatamme luottaa liiaksi ihmisviisauteen tai tieteeseen, mikä voi estää meitä kuulemasta tapahtumassa Jumalan ääntä. Muistan itsekin tapauksen neljän ja puolen vuoden takaa, jolloin olin juuri saanut ikävän uutisen lääkäriltä. Taisi kulua päivä pari kun ajelin autolla mietteissäni jonnekin ja laittaessani radion päälle, ensimmäiset kuulemani sanat olivat “hiljaa nyt mennään mut henkiin sä jäät”. Se meni vähän tunteisiin. Tuota mieletöntä sattumaa ajatellessani olin jo matemaatikkona ryhtymässä laskemaan ihan tarkan todennäköisyyden sille, että tuo Jannan kappale radiossa soi juuri tuolla kellonlyömällä ja kyseisestä kohdasta. No, en sitä laskua koskaan alkanut enempää työstämään, tuntui se ihan liian pieneltä todennäköisyydeltä jo otsallakin ajatellen. Se tapahtuma jäi minulle valonpilkahdukseksi ovenraosta, isoksi sellaiseksi. Hymyä huuleen ja eteenpäin. Heprealaiskirjeessä sanotaan ”Jos te tänä päivänä kuulette hänen äänensä, älkää paaduttako sydäntänne”.
Virsi kertoo myös maallisesta matkastamme, jonka yksityiskohdat vain Herra yksin ennalta tietää. Tulee mieleen pitkät automatkat omien pienten lasten kanssa. Jossain vaiheessa matkaa auton takapenkiltä tiesi odottaa sitä yhtä kysymystä: “Joko ollaan kohta perillä?” Kuljettaja sen vastauksen tietää tarkalleen nykytekniikan avulla, peräpenkki ei, eikä tarkkojen aikojenkaan ilmoittaminen välttämättä tuo apua takapenkkiläisten matkan tylsyyteen. Kuumakin on, janottaa ja kohta pissittää. Koska me syödään? Odottaminen voi olla lapsista tylsää ja odottavan aika tuntuu aina pitkältä. Peräpenkkiläinen toivoisi, että matka kohta loppuisi ja että oltaisiin pian perillä. Tai jos tasainen tie turruttaa, niin olisi kiva välillä poiketa pomppuisella ja mutkaisella tiellä. Yhdenlaisia takapenkin matkustajia me kristitytkin ollaan Jeesuksen matkassa. Vähän erilaisia ovat kuitenkin näiden matkustajien toiveet: ehkä ennemminkin toivoisimme, että matka olisi mahdollisimman pitkä. Pomppuinen tiekään ei välttämättä maistu jos toivoa saa, tasainen olisi mukavampi. Ja entäpä ne meidän matkaeväät? Virren sanoin meillä on eväinä luottamus Herran lupaukseen ja armoon valtavaan.
Yritin tätä uskomme keskeistä asiaa kerran selittää kahdelle herrasmiehelle, jotka omalle ulko-ovelleni kolkuttivat ja alkoivat kertoa ilosanomaa heidän uskostaan. Kuunneltuani tovin ja kerrottuani sitten vähän omasta uskostani, he kommentoivat, että “haluat siis päästä helpolla”. Siinä kohtaa minulla meni vähän jauhot suuhun ja keskustelu ei oikein enää edennyt. Ajattelin, että tuskin se eläminen yksin armoon turvautuen tekee elämästä yhtään sen helpompaa. Ei usko muutenkaan ole mikään palvelu, joka valitaan sen helppouden tai vaikeuden mukaan, tai sen mukaan jos se sattuu olemaan alennusmyynnissä. Jollakin tavalla sitä itse kukin sisäisesti valaistuu varmaankin niiden oven raosta tulleiden valon säteiden vuoksi. Mutta sekään ei tee elämää helpoksi. Me kaikki varmasti aika ajoin pohdimme, miten sitä osaisi tätä matkaa tehdä ja elää elämänsä Jumalan tahdon mukaan. Valinnat elämässä voivat olla vaikeita ja mistä me oikeastaan tiedämme, mikä se Jumalan tahto kulloinkin oikein on? Isä Meidän -rukouksessa me kyllä jo totuttuun tapaan pyydämme, että “tapahtukoon sinun tahtosi”. Sen rukouksen sanoin me uskotaan ja luotetaan siihen, että Jumalan tahto on hyvä ja armollinen ja toivomme sen toteutuvan myös täällä maan päällä niinkuin taivaassa. Mutta mikä se tahto tarkalleen ottaen on kulloisessakin ongelmatilanteessamme, se voi aiheuttaa meille päänvaivaa. Siksi me tarvitsemme johdatusta, että osaisimme tehdä niitä Jumalan tahdon mukaisia valintoja matkamme varrella. “Kätesi johdatukseen me jäämme kulkemaan”, kuten tuo virsi sanoo. Harhapoluillekin me varmasti matkan varrella joudumme, ja joskus voi tuntua, että harhassa on kuljettu jo pitkänkin matkaa. Voimme kuitenkin luottaa siihen, että liian kaukana Herran ovesta emme ole milloinkaan, Jumalan valtakunnalla kun ei ole loppua.