Mennään aluksi reippaasti ajassa taaksepäin ja aikaan kun isotkin muksut olivat vielä pieniä. Lapsilla on pienenä monesti sellainen kyselyvaihe päällä ja kaikkea uutta ja ihmeellistä ajatellaan joskus ääneenkin. Kerran kävi niin, että Eetu-poika kolmivuotiaana katseli mietteliäänä äitinsä mahaa, jossa jo Aada oli tuloillaan. Odotettavissa oli kysymys ja sellainenhan sieltä kohta kajahti: “Miten ne vauvat tuonne masuun oikein joutuvat?” No nuori isä kun yritti asian ohittaa sillä tavalla sujuvasti niin sanoi sitten, että ne lapset ovat vähän niinkuin Taivaan Isän lahjoja. Tuota selitystä seurasi hetken hiljaisuus ja sitten tarkentava lisäkysymys: “Ai syntyykö meille Jeesus?”
Aika yllättävä kysymys ja mukavat naurut silloin saatiin. Tuo tapaus ja kysymys on silloin tällöin tullut mieleen ja mitä enemmän sitä ajattelee niin huomaa, että kyllä siinä kysymyksessä oli ajatusta paljon enemmän kuin silloin ajattelinkaan. Varsinkin jos kysymystä ajattelee vähän yleisemmin kuin vain lapsen syntymään liitettynä. Herättäjäjuhlien teema parin vuoden takaa, “Tule Kristus huomiseenkin”, eikös se olekin aika selvä pyyntö siitä, että Jeesus meidän keskellemme syntyisi myös tänään niinkuin eilenkin, syntyisi jokaisessa kohtaamisessa ja tapahtumassa, iloisessa ja surullisessa. Tänäänkin me ollaan tuon saman asian äärellä, muistelemassa miten monin eri tavoin Taivaan Isä on Heikin kautta meille ilmennyt ja elämiimme vaikuttanut. Elämän eri vaiheiden muisteleminen ja niiden merkitysten etsiminen on meille kaikille tärkeä juttu. Kaikella on merkityksensä ja niiden etsiskely on yhtä olennaista kuin vastauksetkin. Tämän oivalsi Heikkikin jo alle kouluikäisenä. Heikki oli palannut Kannon Paulan pitämästä pyhäkoulusta, jossa aiheena oli ollut Jumalan valtakunnan etsiminen. Heikki kotiin tultuaan oli ollut kovasti sitä mieltä, että “Jeetutta pitää ettiä”.
Noita merkityksiä ja vastauksia kun etsii, niin joskus on niin tosi kiva kun löytää ehkä pieneltäkin tuntuvia asioita, jotka kuitenkin auttaa asioita käsittelemään. Katsoin hiljattain Päivän sanaa siltä päivältä, jolloin Heikin löysimme ja niiden raamatun kappaleiden joukossa oli kertomus siitä, kun Jeesus 12-vuotiaana vanhempiensa kanssa matkustaa pitkän matkan Jerusalemiin saakka temppeliin pääsiäisjuhlille. Noiden juhlien päätyttyä Jeesus kuitenkin jäi Jerusalemiin, mutta koko muu seurue ei sitä huomannut. Vasta sitten kotona asia huomattiin ja Jeesus-poikaa alettiin etsiä sukulaisten ja tuttavien joukosta. Kolmen päivän etsintöjen jälkeen Jeesus lopulta löytyi siitä samasta temppelistä, jossa hän istui opettajien keskellä kuunnellen ja kysellen. Ja kun vanhemmat sitten häntä nuhtelivat, että tällaisen huolen heille järjesti niin Jeesus vastasi heille, että ”Mitä te minua etsitte? Ettekö tienneet, että minun on oltava niissä, mitkä minun Isäni ovat?” Suupielet nousivat hymyyn kun tuon kappaleen huomasin. Tuli sellainen tunne, että meille halutaan kertoa, että Heikki on päässyt turvallisesti perille, takaisin Taivaan kotiin. Ja että Taivaan Isän suunnitelmissa sen aika oli nyt.
Viime sunnuntaina vietettiin kirkkovuodessa Hyvän paimenen sunnuntaita. Hyvällä paimenella tarkoitetaan tuossa Jeesusta, joka itse tuon vertauksen sanoikin: “Minä olen se hyvä paimen”. Sunnuntaina tuon messussa kuultuani suupielet nousivat taas hymyyn. Tuli mieleen, että Heikkihän se meillä oli ihan oikeastikin, jos ei nyt ihan paimen niin sellainen pieni paimenpoika ainakin. Kaikki alkoi itse asiassa jo alle kouluikäisenä, kun aina pyhäkoulun jälkeen saatiin valkoinen lampaanmuotoinen tarra liimattavaksi omiin tauluihin. Ahkerilla pyhäkoulun kävijöillä olikin sitten iso lauma tarralampaita sikin sokin kedolla. Heikille ei tarralampaat kuitenkaan ihan tainneet riittää, kun alakouluikäisenä sitten piti hankkia laumaan jo yksi kanikin. Ihan oikea kani ja toinen ja kolmaskin oli jo suunnitteilla. Kylällä oli nimittäin toinenkin kanin omistaja ja nämä kaksi päättivätkin sitten laittaa kaninsa samaan koppiin, jos vaikka kohta sitten syntyisi niitä vauvakaneja. Paappa muistelikin, että kopissa alkoi pian aikamoinen meteli ja kuhina ja kanit pitikin ottaa kopista äkkiä pois. Aika pian kaninomistajat huomasivatkin, että poikiahan ne kanit oli kumpikin. Yläkouluikäisenä Heikki palasi sitten 4H-kerhon innoittamana takaisin siihen mihin pyhäkoulussa jäi ja ryhtyi paimentamaan lampaita, ihan oikeita sellaisia ja paria pässiäkin. Vintin papan kanssa Heikillä oli tosi hyvä diili: lampaita ostettiin papan kanssa puoliksi, mutta myyntivoitot Heikki sai pitää kokonaan itse. Monena kesänä lampaita navetassa ja laitumella olikin, ja niitä Heikki hankki joskus naapurista ja joskus vähän edempääkin.
Heikin olemusta ja luonteenpiirteitä kun muistelee, niin tuntuu että kyllä se pieni paimenpoika siellä Heikin sisimmässä eli tuon vaiheen jälkeenkin ihan koko elämän ajan.
Heikki oli aina rauhallinen ja on varmasti tuolla rauhoittavalla olemuksellaan vaikuttanut moneen läheiseen niin kodin arjessa kuin töiden kiireessäkin. Rauhallinen olotila tarttuu lähellä olevaan ja luo uskoa ja turvaa hädänkin hetkellä. Heikki rauhoitteli äitiäänkin jo pikkupoikana. Äiti muisteli, että kerran kun oli satanut kaatamalla ja äiti päivitteli, että tuleekohan nyt vedenpaisumus, niin Heikki oli hakenut “Ikuisia kertomuksia” kirjan, jossa kerrotaan vedenpaisumuksesta ja saateenkaaresta, ojentanut sen kirjan äidille ja sanonut että: “Lue tästä”. Sama rauhallinen ja tyyni olemus oli läsnä vanhemmallakin iällä. Pohjanmaallakin kotona käydessään Heikillä oli usein suuntana nuotio ja makkaran paisto ja tietenkin sauna, kumpikin sellaisia paikkoja, jonne kiire ei yllä ja jossa voi antaa aikaa itselle ja toisille. Rauhallisuus ja rohkeus kulkee usein käsi kädessä, ja ne usein ovatkin jommin kummin päin seurauksia toisilleen. Heikiltä ei rohkeuttakaan puuttunut. 15-kesäisenä Heikki jo katsoessaan isoveljen valmistautumista yo-kirjoituksiin tuumasi, että “Minähän en lukioon mene”. Poika otti ja muutti Vantaalle opiskelemaan lentokoneasentajaksi. Aika rohkea ja määrätietoinen teko noin nuorelta pojalta. Vanhempien huolta tuossa vaiheessa huojensi riittävästi se, että isosisko perheineen jo Vantaalla asui. Siellä sai Heikkikin asua ja Pohjanmaalla tuntui, että poika on lähellä vaikka onkin kaukana. Rohkeutta osoitti mies myös pyytäessään Kairitia treffeille ensimmäistä kertaa. Pari päivää tosin oli odottanut ennen tuota soittoa. Ei Heikki varmaankaan rohkeutta kerännyt, taisi vaan antaa tytön hetken odottaa ettei itse vaikuttaisi yli-innokkaalta. Ravintola Kappelissa oli määrä tavata. Se on aikas hieno paikka, joten kyllä Heikki isoa vaikutusta tavoitteli. Ihan viime aikoina tietynlaista rohkeutta vaatii sekin, että Heikki toimi aktiivisesti lasten koulun vanhempain toimikunnassa, ainoana miespuolisena jäsenenä. Joku taisikin mainita tuossa yhteydessä Heikistä ja Heikin enkeleistä.
Heikki oli myös huolehtivainen ja hyväntahtoinen. Jo nuorena poikana kun Vantaalle muutti, hoiteli samalla myös isosiskon muksuja kuin omiaan, toimi heille isoveljenä tai vara-isänä, haki joskus muksuja päiväkodista kotiin ja keitteli syötävääkin. Heikistä tulikin monen silmissä uusi perheenjäsen Hautamäkeen ja kun sitten Kauhavalle muut takaisin muuttivat niin muksut kyselivätkin, että “Missäs se Heikin kamari täällä on?” Myöhemmin sitten kun Heikille kertyi omaakin perhettä niin perheen huolenpito oli ihan ykkösasia. Kairit kertoikin Heikin olleen hyvä isä, viettäneen paljon yhteistä aikaa Miron ja Nooran kanssa leikein, matkoin tai sitten ihan vain olemalla lähellä, aina tavoitettavissa. Ja jos jonnekin lähdettiin niin perhe oli mukana. Jos ajattelee Heikin työuraa, niin sitäkin kuvaa hyvin huolehtivaisuus. Heikki lentokoneasentajana piti huolta, että koneet pysyivät kunnossa ja ilmassa, olivat turvallisia päivästä toiseen. Tai sitten Heikki huolehti huolto välineistä, että ne olivat kunnossa aina kun niitä tarvitaan. Tuo työ on sellaista, jossa ennaltaehkäistään ongelmien syntyä ja ylläpidetään turvallisuutta. Tuon työn merkityksen ehkä parhaiten huomaakin vasta sitten, jos se työ jäisikin tekemättä.
Heikin rauhallisuus ja huolehtivaisuus näkyi myös rakkaassa harrastuksessaan lentopallossa. Muistan tapauksen joskus Pernaan ala-asteen ajoilta, kun illalla oltiin lentopalloa pelaamassa ja Heikki taisi olla mukana ensimmäisiä kertoja. Ja tietäähän sen millaista se on kun ensi kertaa saa lentopallon käteensä. Kovasti oli intoa enemmän kuin taitoa. Muistelenkin ajatelleeni, että tuosta on kyllä pitkä matka lentopalloilijaksi, mutta aikaa se vaan vaatii. Mutta Heikistäpä tulikin veljensarjan mestari tuolla saralla. Sai palkintoja jo juniorilentopallo turnauksista, ja samoissa peleissä pelasi pari sellaistakin, jotka myöhemmin olivat Suomen maajoukkuemiehiä. Tuon jälkeen, me muut kun pelailtiin lähinnä puulaakisarjoissa Kauhava-Kortesjärvi akselilla, niin Heikin jatkopelit aikanaan jatkuivatkin etelä Suomessa, kovissa joukkueissa. Light’s Volley ja Laajasalon Voiman etunenässä. Vielä viime vuonna ihan SM-lopputurnauksessa asti.
Tuossa lajissa Heikki näytti, että rauhallisuus ei tarkoita hitautta, vaan se on mielen tila, jolla saadaan koko joukkuekin nousemaan ahdingosta. Internetissä näkyykin vielä monia mukavia tarinoita lentopallouran vaiheilta. Heikki pelasi usein keskimiehenä ja se on vaikea paikka pelata. Hyökkäyksissä täytyy olla aina valmis nopeisiin paterilyönteihin passarin edestä tai takaa, puolustuksessa täytyy olla valmiina torjumaan keskeltä tai sitten singahtaa äkkiä jompaan kumpaan laitaan auttamaan laitatorjujaa. Sillä paikalla pelatessa jaloissa täytyy olla virtaa ja hoksottimissa nopeutta, eikä luovuttaakaan voi koska sitten koko joukkue on helisemässä. Mutta ehkä parhaiten juuri tuolla paikalla voi omalla esimerkillään näyttää, että tästä noustaan ja voitetaan vielä. Joukkueessa Heikkiä kehuttiinkin esimerkillisestä talkoo- ja joukkuehengestä, ja luonnehdittiin monesti joukkueen sytyttäjäksi.
Kaiken kaikkiaan, paljon meillä on Heikistä muistettavaa ja opittavaakin, vaikka sisarusjoukon nuorin olikin. Me täällä maan päällä kahden maan kansalaisina kun eletään, niin maanpäällisinä kansalaisina toki suremme ja kaipaamme Heikkiä, mutta taivaan valtakunnan kansalaisina olemme iloisia ja kiitollisia siitä, että paimenpoikamme pääsi paimenensa luo.