Kysyin lapsilta hiljattain, mitä he tällä hetkellä odottavat. Monenlaista odotusta oli ilmassa: läpipääsyä traktorikortin teoriakokeesta, tenttiviikon ohimenoa, kuukausirahaa, armeijan loppumista, yhteistä lomaa, lunta! Odottamista on monenlaista ja se voi olla kutkuttavan onnellista, raastavan ikävää tai jotain siltä väliltä. Odottamista on jopa tutkittu: me ihmiset kuulemma odotetaan keskimäärin 3 kuukautta ennen kuin uskallamme tunnustaa rakkautta tai että me ihmiset odotamme koko elämämme aikana keskimäärin 3 vuotta, esimerkiksi kassajonoissa, ravintoloissa tai erilaisissa tapahtumissa. Meitä nykyajan ihmisiä tavataan sanoa myös huonoiksi odottajiksi. Digiaikana kaiken pitäisi tapahtua nopeasti ja jo muutaman sekunnin odottaminen saattaa riittää ärsyyntymiseen. Olemme myös itse saattaneet huomata, että nykyajan lapsille odottaminen voi olla vieläkin vaikeampaa. Lapsipsykologit suosittelevatkin, että vanhempien olisi hyvä yrittää pitkittää onnellisen odotuksen aikaa. Joulu on sen suhteen yksi hyvä esimerkki: joulukalenterit esiin ja antaumuksella odottamaan sitä 24:ttä luukkua. Positiivisen odottamisen sanotaan yhdistävän ihmisiä ja saamaan aikaan onnellisuutta.
Myös adventin aika on täynnä erilaista odotusta ja joulukuun aikana kirkkovuosi alkaakin näiden keskeisten odotusten esiin nostamisella. Odotetaan luonnollisesti Joulua ja Jeesuksen syntymäjuhlaa, sitä pientä lasta seimessä makaamassa. Muistetaan myös Johannes Kastajaa ja odotusta liittyen profeettojen ennustusten toteutumiseen, Vapahtajan tulemiseen. Myös pääsiäisen tapahtumat tuodaan esille, koska Joulu ja sen odotus saa todellisen merkityksensä siitä, että Jeesus voitti kuoleman. Lopuksi muistetaan myös Jeesuksen toisen tulemisen odottamista. Tämä on se, mitä me vieläkin odotamme, muut odotuksen kohteet ovat jo aiemmin toteutuneet. Nämä ovat isoja asioita kaikki ja muistuttavat meitä siitä, mihin me uskomme olemme laittaneet. Joskus kun näitä asioita miettii omalta kantilta, niin tulee mieleen, että miltähän se kaiken odottaminen, erityisesti pääsiäisen odottaminen, Jeesuksesta tuntui? Tai että miltä tuntui Jeesuksen vanhempien odotus? Jeesus kuitenkin tiesi kaiken mikä häntä odotti. Meille tavallisille ihmisille tulevien kärsimysten tietäminen saattaisi aiheuttaa aikamoista tuskaa ja ahdistusta. Olikohan Jeesuksen vanhempien odotus täynnä tällaista ahdistusta?
Pääsiäisen aikoihin kärsimysten odotus tiivistyi. Jeesuksenkin kerrotaan rukoilleen tuskissaan yhä kiihkeämmin, niin että hänen hikensä vuoti maahan veripisaroiden tavoin. Näin ennen hänen vangitsemistaan. Mutta tuossakin tilanteessa Jeesus rukoili, että josko voisi tapahtua toisin, mutta että lopulta Jumalan tahdon kuuluu kuitenkin tapahtua. Odotus oli Jeesukselle myös fyysisesti kivuliasta, viimeistään ristin puulla, ei ollut nykyaikaista kivunlievitystä. Tuo pitkä odotus ennen Jeesuksen kuolemaa päättyi hänen sanoihin “Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit”. Voisi ajatella, että me tavalliset ihmiset vastaavassa tilanteessa olisimme varmasti kipujemme kanssa tuskailleet ja saattaneet tuollaiset sanat lausuakin. Mutta että Jeesuskin sanoi noin, se on vähän mietityttänyt. Sanat tuntuvat vähän ristiriitaisilta. Jeesus kuitenkin tiesi pääsevänsä takaisin Isänsä luo. Voisi olla ehkä liiankin helppo selitys kaikelle tälle se, että ihminenhän Jeesuskin oli ja suuresti kivuissaan. Mutta ehkäpä juuri noiden sanojen ristiriitaisuuden vuoksi niiden merkitys voisikin ehkä olla vielä isompi, aivan kuin niissä olisi jokin viesti meille. Noista sanoistahan joku voisi ajatella, että Jeesus olisi halunnut vielä työtään maan päällä jatkaa eikä siirtyäkään vielä taivaan kotiin. Itse ajattelenkin, että ne sanat voisivat olla meille ihmisille muistutuksena siitä, että tästä maanpäällisestä elämästä on pidettävä tiukasti kiinni, ei saa luovuttaa, täytyy odottaa ja yrittää elää Jumalan tahdon mukaan. Me olemme täällä kuitenkin Jumalan tahdosta ja Hänellä on meille jokaiselle oma tehtävänsä. On Jumalan käsissä määrätä ajankohta Taivaan valtakuntaan siirtymisestä. Meidän tehtävämme on odottaa, vielä vähän aikaa ja taas vielä vähän aikaa.
No miten me sitten jaksaisimme odottaa? Ehkä voimme ottaa esimerkkiä pienten lasten Joulun odotuksesta: heillä se odotus on iloinen, koska siihen liittyy lupaus iloisesta asiasta, lahjasta. Pienille lapsille joulupukki ja lahjat ovat ehkä se koko Joulun isoin asia. Sitten vanhempana se lahjojen merkitys vähän muuttuu ja voimme yrittää ymmärtää paremmin myös sen Joulun suurimman lahjan merkityksen, josta Efesolaiskirjeessä sanotaan näin: ”Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja.” Tämä onkin kristitylle se suurin mahdollinen lahja ja jos sitä vertaa mihin tahansa muuhun lahjaan, niin huomaamme miksi se on niin mahtava ja miksi se antaa iloa ja voimia meidän odottamiseen.
Jumalan lahjaa ei tarvitse paketoida nätisti, eikä koristella kiiltokuvilla. Se on täydellinen lahja ihan sellaisenaan. Jumalan lahja ei myöskään kulu käytössä, vaan se kestää ja on aina niin kuin uusi. Niin kuin uusi jo siksikin, että se lahja saadaan itse asiassa joka ikinen päivä, ei vain merkkipäivänä tai jouluaattona. Jumalan lahjan vastaanottaessa meidän ei myöskään tarvitse ajatella, että minkä vastalahjan minä antaisin takaisin. Riittää kun otamme lahjan kiitollisina vastaan ja kerromme siitä muillekin. Vaikka itse asiassa se lahja kyllä on tarjottuna jo valmiiksi ihan jokaiselle, joten ehkä meidän tuleekin vain omilla toimillamme kannustaa muitakin ottamaan se lahja vastaan. Jumalan lahja kun on vapaasti vastaanotettavissa ja joitakin se vapaus ja ilmaisuus saattaa epäilyttää. Mutta ehkä se ihmeellisin Jumalan lahjan ominaisuus on kuitenkin se, että se muuttaa kokonaan käsityksemme lahjasta. Tavallinen lahja sijoitetaan jonnekin kodissamme tai elämässämme, mutta Jumalan lahja onkin juuri se uusi elämä ja koti, johon me voimme sijoittaa itsemme. Jumalan lahja ei siis ole osa elämäämme vaan meidän elämämme on osa Jumalan lahjaa.
Aika käsittämättömän upea lahja siis, ja joskus tuntuukin, että miten sitä saisi ylläpidettyä sitä samaa tunnetta kuin ensimmäisellä kerralla lahjan saadessaan. Ettei kävisi niin kuin tavalliselle lahjalle, joka helposti arkipäiväistyy tai jopa unohtuu ajan myötä. Tai mitenkä me osaisimme iloita siitä lahjasta silloinkin, kun elämässämme on vastoinkäymisiä. Kirkossakin me aina lopuksi saamme kuulla, että “lähtekää rauhassa ja palvelkaa Herraa ja lähimmäistä iloiten”. Tuota iloiten-sanaa on joskus tullut mietittyä enempikin. Kirkossa kun on monenlaista kuulijaa ja kuulijoilla on monenlaisia elämäntilanteita. Joskus ajattelee, että miltä tuo kehoitus saattaa tuntua sellaisesta, joka on kirkkoon tullut hakemaan lohtua murheisiinsa. Uppoaako häneen se kehoitus, että no kaikesta huolimatta palvelkaa nyt vain iloiten. Ajattelisin, että tuohon jumalanpalveluksen lopussa kuultuun kehoitukseen kuitenkin liittyy lopulta sen olennaisimman asian kiteytys. Se, että taivaallinen ilo on kuitenkin aina isompi kuin suurinkaan maanpäällinen suru. Jumalan lahja on suuri ja se tekee meistä ihmisistä pieniä. On oikein ja arvollista kiittää ja nöyrtyä sen lahjan edessä.